Konfliktit ovat osa elämää. Kuka olisikaan unohtanut lapsuutensa iloin (ja itkun) täyteisiä hetkiä sisarusten ja naapureiden kanssa.

Tärkeintä on miten niiden kanssa eletään. Luin juuri mielenkiintoisen artikkelin “Conflict Management: Conflict as a Part of Life“, jonka on kirjoittanut Helen Wilkinson. Kirjoittaja pohtii ristiriitojen syitä, seurauksia ja hoitamista.

Artikkeli toteaa viisaasti, että konfliktit eivät aina ole haitallisia. Jos ne ovat rationaalisia, ne kantavat tarpeellisen muutoksen hedelmää. Niistä tulee tuhoisia, kun tunteet saavat yliotteet käytöksestä, ja ristiriidoista tulee henkilökohtaisia.

Wilkison käy läpi tapoja, joilla erilaisia konflikteja voidaan käsitellä. Henkilökohtaiset hyveet osoittautuvat välttämättömiksi. Konfliktien taustalla on usein persoonallisuuden heikkouksia, erityisesti:
- ylpeyttä
- kateutta
- laiskuutta
- välinpitämättömyyttä
- muiden arvostelemista sekä
- vastakkainasettelun pelkäämistä.

Toisaalta kirjoittaja toteaa, että konfliktit voidaan selvittää tuloksellisesti, jos osapuolten sisäinen asenne on oikea. Ennen kaikkea tarvitaan nöyryyttä, aitoa kiinnosta muita ihmisiä ja heidän tarpeitaan kohtaan, huolellisuutta, irtautumista nykyhetkestä ja halua tulla itse paremmaksi.

Tähän voisi joku kommentoida: kuulostaa hyvältä, mutta minkäs teet, kun olen tällainen (tai toinen osapuoli on tuollainen). Totta – ei ihminen yhdessä yössä muutu.

Toisaalta hyveitä voi oppia (aivan samoin kuin paheitakin voi omaksua). Se riippuu ennen kaikkea omista valinnoista.

Lapsena meillä oli tapana riidellä herkästi, koska meitä oli neljää poikaa, jotka olimme melkein saman ikäisiä. Kun vanhemmat tulivat väliin, usein tuli syytettyä toista: “Toi alotti!” Muistan elävästi, miten isäni aina sanoi: Eihän kukaan yksin riitele.